Vammaisuuden sosiaalinen malli on vammaisaktivistien hyvin tuntema konsepti, mutta tervekehoisista harva on siitä koskaan kuullutkaan. Lyhyesti kyse on siitä, että vammaisuuden aiheuttamat rajoitukset ovat pitkälti yhteiskunnan luomia, eivät itse vamman (toisin kuin yleisesti käytössä oleva vammaisuuden lääketieteellinen malli sanelee).
Esimerkiksi pyörätuolin käyttäminen ei sinänsä rajoita ihmisen elämää juurikaan, niin kauan kuin pyörätuolilla pääsee haluamiinsa paikkoihin. Jos kaikki osaisivat viittomakieltä, kuurolla olisi helppoa. Vuorokausirytmin häiriöt eivät häiritse elämää, jos ihmisen annetaan elää oman biologisen rytminsä mukaan. Ruoka-allergioiden rajoittavuus riippuu sekin siitä, kuinka hyvin itselle sopivia ruokia on saatavilla. Eihän tummaihoisuuskaan rajoita elämää, vaan rasismi.
Toki on vammoja ja sairauksia, jotka hankaloittavat elämää myös itsessään, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kaikkea ei voi selittää sosiaalisella mallilla, mutta paremmin kuin lääketieteellisellä. Vammaiset ihmiset ovat ihmisiä, eivät vikoja.
Vammaisuuden sosiaalinen malli pätee hyvin myös omaan elämääni. Sairauteni rajoittavat paljon, mutta joskus ableismi tuntuu vähintään yhtä raskaalta ja hankaloittavalta. Minua syytetään ja syyllistetään jatkuvasti asioista, joille en voi mitään.
Eräs kommentoija Disability in Kidlit -blogissa oli sitä mieltä, että vammaisia hahmoja kirjoittavan ei-vammaisen pitäisi tehdä paitsi taustatyötä itse vammasta, myös perehtyä vammaisuuden teoriaan. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen ja ajattelemisen arvoinen näkökulma. (Minunkin pitäisi kai sitten perehtyä queerteoriaan, kun kirjoitan LGBTIQ-hahmoja…) Marian ilmestyskirjassa näkyy kyllä selvästi vammaisuuden sosiaalinen malli.
